And the first prize goes to...

...Essi. Suurimman luuserin palkinto. Puntarilla käynti pelotti, koska tämä viikko on ollut täysin hanurista. Viikonlopun juhlimiset, tiistain Luleån reissu (+ vierailu karkkikaupassa) ja eilisen surkeus (josta kerron kohta) antoivat viitteitä siitä, että paino hiipisi ylöspäin kovastikin. +100g viime viikkoiseen, eli 78,7kg. No, eihän tulos sinänsä ole paha tämmöisen viikon jälkeen, mutta kun minulla olisi ollut koko viikko aikaa alittaa 78 kiloa ja siihen olisi ollut kaikki mahdollisuudet! Eihän tuo +100g olisi paha, jos tavoitteeni olisi pysyä samassa painossa. Olisin mielestäni onnistunut silloin, mutta kun tavoite on saada niitä kiloja pois! Turhauttaa. Mutta onneksi tiedän missä vika on.

Eilen vanha Essi tuli käymään. Hän on ollut poissa jo pitkään, mutta eilen hän tuli enkä pystynyt estämään. Vähän yritin, mutta en tarpeeksi. Kaikki oikeastaan lähti jo toissa päivästä. Valitsin kaupassa väärin, kun ostin kaalta. No eihän kaalissa sinänsä ihan kauheasti ole hiilareita, mutta kun halusin tehdä Eeva-tädin/pitserian kaalisalaattia ja kappas kun siinä yhtäkkiä hiilareiden määrä nouseekin. Eilen sitten söin sitä lounaaksi vaikka tiesin meneväni iranilaisen ystäväni luokse ja siellä todennäköisesti lukuisista kielloistani huolimatta lautaselleni läjähtää riisiä. Ja näinhän siinä kävi, ota vähän ota vähän ihan vähän vielä! Kieltoni kaikuivat kuuroille korville, kun talon emäntä oli keittänyt jättikattilan valkoista riisiä. Meinasi tulla itku. Laskin päässäni hiilarimääriä, jotka jäivät liian alakanttiin. Kotona Kiloklubiin syömisiä merkkaillessa kauhistuin, kun määrä alkoi olla yli sata ja kello oli vasta kuusi. Minulla oli vielä nälkä! Siinä vaiheessa meni ihan höpöksi. Lastasin lautasen täyteen kaalisalaattia, hetken päästä söin edellisenä päivänä tehtyä hedelmärahkaa ja kappas, löysin itseni 20.45 Citymarketista valitsemassa irtokarkkeja. Näin. Hyvä Essi! Että sellainen päivä. Jostain kumman syystä vanha minä sanoi, että kun on kerran mennyt niin överiksi niin vedä sitten kunnolla, mitä sitä turhaa yrittämään enää kun kaikki on jo pielessä. Ei, ei, ei, niinhän se juurikaan ei saa mennä. Mutta menipä kuitenkin.

Eilisen illan karkkiällötyksissä sitten mietin, että mistä tämä johtui. Yritin löytää syytä ja ehkä se johtuu siitä, että viime päivät ovat olleet aikamoista tunteiden vuoristorataa. Tai sitten siitä, että löydän itsessäni autistisia piirteitä (joo, tiedän ettei se oikeasti ole sitä) sillä haluaisin päiväni olevan samanlaisia, ennalta suunniteltuja. Ainakin syömisen suhteen. Minulle ei saa tulla yllätyksiä, silloin valitsen väärin. Ja esimerkiksi ulkona syöminen ei ole juuri nyt minun juttu. En osaa tehdä oikeita valintoja. Ja miten teen oikean valinnan, kun on kiljuva nälkä ja ainoan ravintolan ruokalistalla on sandwicheja, foccaccioita ja pastaa. Oi voi, on tämä vielä sellaista oppimista ja taistelua. Vaatii itsekuria ja treenausta. Mutta eilisestä selvinneenä ja sata kertaa motivoituneempana lähden metsästämään alle 78 kiloa ensi perjantaille!

Mukavaa perjantaina ja viikonlopun alkua kaikille!