Olen ehkä vähän surullinen. Kaikki ikävä mitä tapahtui viime talvena ja kevään aikana, ei jätä minua rauhaan. Eikä jätä rauhaan etenkään sen vuoksi, että kaiken ikävän aiheuttanut henkilö on salaa hiipinyt takaisin elämääni. En saa häneltä mitään, mutta silti hän vie suuren osan minun elämästä, ajatuksista ja kaikesta. Minä itse päästin hänet jälleen elämääni, mutta luulin, että tällä kertaa kaikki olisi toisin. Ei ole. En haluaisi odottaa, että ehkä joskus kaikki muuttuisi, mutta odotan silti. Päätän, että en odota, mutta joku minussa ei päästä irti.
No, kävin kuitenkin tänään 10 kilometrin lenkin. Parasta terapiaa. Tänään oli juoksuolo, mutta ilta-aurinkokin nosti lämpötilan vielä lähes 40 asteen tuntumaan enkä ottanut kuin muutamia juoksuaskelia.
Monesta blogista huomaa sen, kuinka muut elämän osa-alueet vaikuttavat laihduttamiseen. Energiaa ei tunnu riittävän, kun on muuta ajateltavaa. Minulla tuntuu kaikesta huolimatta olevan energiaa laihduttamiseen, mutta teen sitä tällä hetkellä väärästä syystä. En tee sitä itseni vuoksi vaan sen vuoksi, että kelpaisin. Ajattelen, että sitten kaikki olisi hyvin. Mutta ei laihtuminen ole ratkaisu tai se ainoa avain onneen. Ei minun kuuluisi tehdä tätä jonkun toisen vuoksi vaan itseni. Haluan laihtumisen myötä tuntea olevani terve, voivani hyvin ja pystyväni erilaisiin asioihin. Nyt kuitenkin mietin, että haluaisin näyttää olevani laiha ja kysyä tykkäätkö minusta nyt? Vaikka kyllä minä tiedän, että ylipainoni ei ikinä ollut ongelma. Sain kuitenkin kuulla olevani kaunis.
On voimaton olo. Ehdin aina iloita ja tulen kerta toisensa jälkeen pettymään.
Huomenna olisi mahdollisesti tarkoitus lähteä hieman juhlimaan. Toivottavasti saan sitä seuraa, mitä toivoinkin ja illasta tulee mahtava. Ehkä rohkaistun laittamaan viestin tälle eräälle aikaisemmin mainitulle miehelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti